— Saa sitä isäntää pitää vain varalta. On kenen kanssa sattuu… on jo minuakin houkutellut ja Mutkan Emma kuuluu olevan raskaana hänelle.
Liisa ajoi ulos löyhkä-Annan ja alkoi itkeä. Hän tiesi että Anna puhui kylällä kuulemiaan, mutta se koskikin sen vuoksi kaikista kipeimmin. Hän tiesi kyläläisten ja Hanneksen kylmät välit ja etteivät puoletkaan puheista olleet totta, mutta sittenkin… Hän oli taas saanut sysäyksen, joka herätti kiusaavat ajatukset.
Ja kun Hannes palasi työmailta, tapasi hän Liisan itkeneenä. Vaivoin sai hän Liisan puhumaan kaikki.
Hannes puristeli nyrkkejään nousevasta vihasta. Hänen teki mieli hyökätä kylälle ja haukkua kelvottomimmat vihamiehensä. Mitäpä se olisi auttanut, ja mistä hän tiesi kuka Annan oli lähettänyt. Hänelle olisi vain naurettu.
Tämä on totisesti sivistynyttä kansaa, ajatteli Hannes. Ei riitä kansalaishyveiksi kateus, naapureista on vielä puhuttava kaikkea saastaa. Milloin sydänmaitten asukkaat itse nousisivat näitä paheitaan vastaan? Voi suurta häpeää. Se löyhki kuin ilkein raato.
— Ja uskotko sinä sitten tällaisia puheita? kysyi Hannes vaimoltaan.
— Enhän minä…, mutta se tuntuu niin pahalta, että sinusta puhutaan semmoista.
Siinäpä se oli. Liisa koetti taistella itsekin vastaan ja pitää kurissa ajatuksiaan, mutta ei voinut mitään sille, että tuntui pahalta. Olisipa Liisa vain voinut nostaa päätään ja antaa mennä kaikki sellaiset ohi korviensa. Olisihan hänen pitänyt voida.
Takamaan kaski oli saatu loppuun kaadetuksi ja työväki palasi kotiin. Hiljaiseen taloon tuli taas liikettä. Liisankin oli heti helpompi liikkua askareissaan. Melkein iloisena hän toimitteli perhettä illalliselle ja saunaan.
Hannes oli siitä mielissään. Näinhän näkivät, ettei ollut mitään vinossa, eikä suru painanut Hakalan haltijoita.