— Älä jumalan tähden sinä minulta anteeksi pyydä, minähän tässä nyt syyllinen olen. Karkoitan vaimoni ja lapseni… Mutta annathan sinä minulle anteeksi, oma hyvä Liisa. Me menemme vielä tänään kotiin.
Liisa kiersi kätensä miehensä kaulaan.
— Ja minä kun luulin, että sinä kohta aivan kokonaan hylkäisit minut.
Oli jo pimeä, kun he lähtivät taloon. Liisalla oli nukkuva lapsi ja Hannes kantoi pikku Penttiä. Myrsky riehui heidän ympärillään, mutta sitä he eivät huomanneet.
Pellonveräjällä seisahti Hannes ja osoitti vaimolleen taloa, jonka yhdestä ikkunasta vain tulet tuikkivat.
— Katso, talo on kuin suljettu kirja. Ei, se on niinkuin sokea. Minä olin vähällä puhkaista sen silmät. Ymmärtänet, Liisa, että jos olisit mökkiin jäänyt, eivät sieltä olisi tulet tuikkaneet yöhön.
Liisa ei puhunut mitään, puristi vain hiljaa miehensä kättä.
XXIV.
Muutamat työmiehistä olivat ehtineet ilmaista; kyläläisten tietoon Liisan siirtämisen mökkiin jo samana päivänä kun se tapahtui. Uutista levitettiin talosta taloon ja siinä oli verratonta juorunaihetta. Jos oli kylällä ennenkin soitettu suuta Hakalan asioista, niin nyt sitä enemmän, ennenkuin saatiin tieto, että Liisa liikkui emännän tehtävissään Hakalassa niinkuin ennenkin.
Sitä tietoa ei saatu muutamaan päivään ja juoru kierteli. Oli sanottavaa kaikenmoista. Useimmat vetosivat isään, vanhaan Eerikkiin. »Niin se olisi tehnyt sekin, jos olisi osannut. Poika on kätevämpi järjestämään.»