Illalla, kun he olivat tuvassa, virkkoi Liisa.
— Minä olen niin kovin paljon tuottanut surua sinulle.
— Minäpä tässä taidan syylliseksi jäädäkin, sanoi Hannes ja pää käsien varassa painui miettimään.
Ulkona nousi myrsky ja ravisteli nurkkia ja uuninpiippua. Tuntui turvattomalta Hanneksesta. Niinkuin pohja olisi tempaistu pois alta ja olisi luisumassa johonkin vieraaseen ja tuntemattomaan.
Hannes hymähti masentuneena itselleen. Hän tässä rakenteli tavallaan avioeroa, ajoi pois kotoa vaimonsa ja lapsensa ja luuli näin voivansa kaikki hyvin järjestää. Vaimo tyytyi nöyrästi kaikkeen, vaikka hän tiesi, että tämä oli häväistys hänelle. Hanneksen parempi minä oli siitä vakuutettu, mutta hän koetti sulkea korvansa, eikä olla tietävinäänkään.
Mitähän Liisa ajatteli. Sitä ei voinut kysyä. Miksi? Sinä häpeät itseäsi, ettet voi sitä edes kysyä, sanoi tuntematon ja painoi yhä raskaammin kätensä hänen hartioilleen.
Hannes mietti kiinteästi. Oliko hän tullut omahyväiseksi? Hän oli luullut, päässeensä itsekasvatuksessa jo melkein täydellisyyteen ja huomasi nyt siitä vielä paljon puuttuvan.
Miten pian ja huomaamattaan sitä ihminen tuleekaan itserakkaaksi.
Liisa seisoi ikkunassa ja katseli ulos koti taloa ja peltoja, niinkuin näytti. Sitten hän kääntyi ja istui Hanneksen viereen.
— Mikä sinun on? Anna minulle anteeksi.