— Hannes, miten sinä olet niin kalpea… mikä sinun on?
Se oli hänen vaimonsa, joka kysyi, valmiina lohduttamaan.
— En tiedä… ei kai mikään.
Hanneksen täytyi istua. Hän oli käskenyt omaatuntoaan poistumaan, mutta sen raskaan käden paino tuntui vielä hänen hartioillaan.
Siinä istui hänen vaimonsa katsellen häntä. Keltaiset suortuvat reunustivat kauniita kasvoja ja silmissä oli hellä, hyväilevä ilme. Pikku Pentti leikki lattialla ja nuorin nukkui vuoteessaan.
Tuonko tuolla, oman vaimonsa, hän oli karkottanut kotoa? Ja lapsensa.
Ei. Hänen täytyi ulos.
— Minä tulen pian takaisin. Käyn vain töitä katsomassa.
Tultuaan kartanoon tapasi hän vanhan Saaran siellä itkemässä. Siinä kopisteli vanha isäkin, vaikka ei usein kamaristaan liikkunut. Katseli kuin ihmetellen poikaansa. Tiesikö ja ymmärsikö hänkin?
Hanneksen täytyi nopeasti poistua. Niin kuin autioilta tuntuivat huoneet.