Liisa painui istumaan.
— Niin, ethän sinä voi. Minä puhun lapsellisia. Enhän minäkään sitä tahtoisi. Meidän lapsemme ovat siellä syntyneet.
— Ja minäkin olen siellä syntynyt ja kasvanut. Vaikka lapsuuteni oli iloton ja nuoruuteni semmoinen, on Hakalassa paljon kauniitakin muistoja äidin ajoilta. Ja sitten on jokainen turve siellä kallista minulle.
Hannes puhui vain jotain puhuakseen. Tuntematon oli astunut tupaan ja laski painavan kätensä Hanneksen olalle: — »Oletko nyt tyytyväinen, kun ajoit vaimosi pois kotoa?»
»Enhän minä ole ajanut, tämähän on vain…»
»Narrinpeliä! Sitä se on. Olet itsellesi luvannut kantaa kuin mies pienet kärsimyksesi ja nyt sinä koetat päästä pakoon niitä.»
»Mutta onhan minun pidettävä huolta, ettei talon työväki kärsi», koetti
Hannes puolustautua.
»Se on huono puolustus. Selitä palvelijoillesi, miten asiat ja ovat he ymmärtävät. Et ole mies, kun näin teet.»
»Menehän tiehesi. Kyllä minä osaan asiani järjestää.»
Mutta tuntematon nauroi mennessään vahingoniloista naurua.