— Olen kuullut, että Hakalassa on sattunut joskus yhtä ja toista sinun ja Hanneksen välillä. Se on sukuvikaa sinussa, niinkuin ehkä olet itsekin jo tullut sen huomanneeksi. Isoäitisi lopetti elämänsä ja äitisi on minua piinannut sairaalla epäluulollaan ensimäisestä avioliittovuodesta näihin asti. Näin tehdään miehelle perhe-elämästä helvetti. Mikään ei ole sen pahempaa.
Minä en tiedä, miten teillä siellä Hakalassa nyt on, mutta koita voittaa itsesi. Taistelun kautta päästään uuteen elämään.
Vanhus näytti odottavan.
— Minä olen jo voittanut, sanoi Liisa hiljaa hänelle ja sairas näytti saavan rauhan. Puristettuaan Liisan kättä kääntyi hän seinään päin ja sanoi epäselvästi.
— … sukuperintö. Kuka sen seurauksia saattaa arvata… kolmanteen ja neljänteen polveen… puhu lapsillesikin.
* * * * *
Liisa sulki isänsä silmät. Rauhallisena poistui hän tuvasta.
Vanhus oli häntä käskenyt puhumaan lapsille. Siinä olikin äidille riittävästi elämäntehtävää. Kunpa hän voisi antaa mahdollisimman paljon hyvää ja kaunista heille perinnöksi.
XXV.
Kevät oli tullut. Taivas kaareili väkevän sinisenä ja lauhkea etelätuuli veteli juovia järvenselkiin. Laitumilla helisivät karjan kellot ja pelloilla kylvettiin ja kynnettiin.