Oli kyntäjän ja kylväjän iloisin aika. Jalka painuu pehmeään multaan kuin siunaten maata, joka antaa elämän kaikille.
Hannes katseli lupaavaa orasta, johon tuuli veteli tummia juovia.
Hyvältä näyttää, kun vain sadetta ja kauniita ilmoja riittäisi.
Valoisa ilme oli Hanneksen kasvoilla tarttuessaan taas kylvövakkaansa. Pikku Pentti astui vakavana hänen perässään. Äiti oli ommellut pienen pussin, josta Pentti siroitti siementä maahan niinkuin näki isänkin tekevän. Se oli melkein liikuttavaa katsella. Poikanen sanoi tahtovansa rakastaa maata niinkuin isänsäkin.
Puutarhassa penkoi äiti lavoja ja pieni konttaileva Pauli oli hänen mukanaan. Pellolle, jossa Hannes asteli kylvövakkoineen, kuuluu Liisan laulu puutarhasta.
Elämä kulki nyt tasaisena ja riemurikkaana Hakalassa. Ei kertaakaan ollut sattunut sitten viime syksyn mitään vakavaa perhekohtausta. Liisa tahtoi tuhlailemalla osoittaa luottamustaan Hannekselle.
Pelto oli tullut kylvökselle ja Hannes aikoi mennä pihaan auttamaan Liisaa istutuksessa. Tiellä tuli häntä vastaan nuori mies, huonosti puettu ja kulkurilta näyttävä. Arkaillen hän lähestyi isäntää.
— Olisiko sitä asiaa?
Mies kertoi olevansa työnhaussa. Oli käynyt kaikissa taloissa tien varrella, pääsemättä yhteenkään työansiolle.
Hannes tahtoi tietää, miksi mies oli joutunut kuljeksimaan ja miksi häntä ei tehtaan työ huvittanut.
Mies kertoi vaiheistaan. Ei sanonut tehtaaseen menevänsä, vaikka nälkäkin pakottaisi.