Hannes mainitsi jotain ikävistä uutisista ja seisoi äänetönnä syrjässä. Hänelle oli nyt samantekevää vaikka olisi kuinka suuren keksinnön omistaja. Tänä aamuna olisi hän voinut tuntea iloa työnsä tuloksista, mutta nyt hän katseli sitä välinpitämättömästi.
— Ikäviä uutisia. Joutavia! Me lähetämme maailmalle iloisen uutisen keksinnöstänne ja kaikki muu saa jäädä. Me tarjoamme ensi aluksi pantentista viisikymmentätuhatta. Mitä sanotte? No, onhan teillä aikaa miettiä.
Mutta Hannes mietti että vaikka satatuhatta, olisi se saman tekevää. Mitä hän rahoilla… Ne tulivat liian myöhään. Hakala, isäin perintömaa, oli mennyt vieraisiin käsiin. Hautalainen ei luovuttaisi sitä millään hinnalla.
Muuta ei hän voinut miettiä kuin sitä, miten taivaan nimessä Lyyli oli saattanut niin tehdä. Nyt saisi hän taas aloittaa kuin alusta elämänsä.
Yht'äkkiä sai hän voimakkaan uhman halun.
Ottaa rahat yhtiöltä ja elää kuin viimeistä päivää.
Saisi Lyylikin tietää, ettei hän kerjäläisenä kulkenut.
Mutta se oli vain hetkellistä. Kuinka pitkälle hän siten pääsisi ja mitä hän sillä voittaisi. Entisen suuren voittonsa vain menettäisi.
Herrojen kemut olivat suurenmoiset ja Hanneksen täytyi pakostakin koettaa olla iloinen. Eihän hän voinut olla epäkiitollinen hänelle osoitetusta huomaavaisuudesta ja ystävällisyydestä. Johtava insinööri kuljetti hänet illalla pikku tanssiaisiinkin, jotka oli juhlan kunniaksi järjestetty ja jossa hän tahtoi nuoren keksijän esittää hienolle naisseuralle.
Mutta kun seuraavana päivänä kutsuttiin hänet konttoriin ja hän oli allekirjoittanut keksinnön luovuttamissopimuksen ja toimitusjohtaja latoi korkean kasan seteleitä hänen eteensä pöydälle, ei hän niihin kajonnut.