— Voisihan elämä vielä…
— Voi, älä puhu… ei minusta ole enää sinulle.
Hanneksen hyväilevät kädet painuivat. Tämä tässä ei ehkä ollutkaan Lyyli, vaan joku toinen. Lyyli ei olisi voinut niin hairahtua. Viime kesän tyttö oli puhdas ja koskematon.
Hannes meni ovelle. Hänen kasvonsa värähtelivät. Mitäpä hän nyt enää täällä, kun kerran Lyylikin sen niin tuntee ja sanoo.
— Nytkö sinä menet?
Tyttö tuli nopeasti ja tarttui hänen käsiinsä. Näin sinä et saa mennä.
Sinun on annettava minulle anteeksi, en minä itse sitä tahtonut.
Hannes sanoi jo antaneensa kaikki anteeksi, jos oli tytön tarpeellista sitä häneltä pyytääkään. Kuka tässä osasi oikein ratkaista elämän ihmeellisiä ongelmia.
Päivä oli jo korkealla, kun Hannes palasi talosta. Kävellessään raskain askelin upottavaa tietä mietti hän tytön suoraa tunnustusta. Se oli vihlaissut kuin viikate heinää. Mutta vaikka oli näin, ei auttanut tuntea kohtaloaan kovemmaksi kuin se oli. Maa oli vielä jälellä. Ei niin suurta surua, ettei se voisi auttaa unohtamaan.
* * * * *
Hannes istui kivellä ja punnitsi voittojaan ja tappioitaan. Jos tuntui kirpaisevalta menettää tyttö, jota oli oppinut jo oikein rakastamaan, mutta joka oli itse tunnustanut, ettei ollut sen arvoinen, niin olihan hänen voittonsa suurempi, joskaan se ei ollut vielä täydellinen. Kiusanhenget tulivat vielä joskus vaativina, mutta hänellä oli jo miehuutta työntää ne takaisin. Hän ei langennut enää ja se tuotti taistelun jälkeen ihanan rauhan.