Hetken kuluttua kysyi Hannes:
— Oliko sinulla kukkiva ruusu silloin, kun… minua vielä muistelit?
Tyttö vavahti.
— Oli, mutta se kuoli jo siitä minä tiesin, että sinä et tulisi.
— Ei se sen vuoksi kuivunut. Muu syy siihen oli.
Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Tyttö painoi päänsä käsiensä varaan ja pöydälle putoili kirkkaat pisarat.
Hannes heltyi ja läheni tyttöä laskien hiljaa kätensä hänen olkapäilleen.
— Lyyli… hyvä tyttö… minkä sinä sille voit. Ehkä minä voisin rakastaa sinua vieläkin. Ethän sinä ole itse tahtonut, ethän…
— En.
Tyttö nyyhki rajusti.