Lyyli, Jokivarsi.
Se satu oli alkanut niin hellänä ja täyteläisenä, mutta oli nyt jo hänelle melkeinpä etäinen ja vieras. Sitä ajatellessa ei tuska kirpaissut enää. Hän tiesi varmasti, että jossain oli tällä hetkellä auringosta ja maan luomisriemusta iloitseva tyttö, joka oli koskematon ja joka oli häntä varten olemassa. Hänen kanssaan yhtyneenä voisi lapsilleen antaa sukuperintönä terveen elämän ja yhtä kirkkaat ajatukset kuin aurinkokukat tuossa nurmella.
Hän oli tullut tähän taloon alakuloisena itsestään ja elämästään. Vaikka oli voinut painaa ajatuksissaan Lyylin ja Jokivarren kuin menneisyyteen, ei ollut sitä voinut aivan heti kokonaan unohtaa. Ja sitten hänen elämänsä. Tällaistako kulkurin elämää se tulisi olemaan aina? Talosta taloon, toisen työssä, vailla omaa maata. Joskus tuli syvä kaipaus kotiseudullekin. Olihan siellä lapsuuskoti olemassa, jota huolimatta kaikesta siellä sattuneesta ei voisi milloinkaan unohtaa.
Nyt ei sekään tällä hetkellä vaivannut. Tuntui kuin olisi oma maapala häntä jossain odottamassa.
XIII.
Talosta oli tullut kuin uusi koti hänelle. Siitä oli vaikea luopua. Ja lopullista luopumista ei hän aikonutkaan päättäessään lähteä käymään synnyinseudullaan.
Oli tullut polttava ikävä Hakalaa ja eräänä päivänä sanoi hän isännälle lähtevänsä sinne.
— Tottahan tulet pian takaisin, sanoi isäntä. En millään hinnalla päästäisi sinua menemään, jollei vanha isäsi olisi siellä. Täytyyhän toki vanhusta käydä katsomassa. Toisitkin hänet vaikka tänne tullessasi, niin olisi ehkä mielesi parempi. Olisihan täällä tilaa.
Hannesta lämmitti isännän ystävällisyys. Isäukko sai kyllä sielläkin kaikkea mitä tarvitsi, eikä hän ollut aikonut sinne jäädäkään.
Sen kuultuaan ukko vasta rauhoittui ja lupasi itse lähteä alkumatkalle hevosella kyytimään.