Tytön sormet värisivät hänen kädessään, mutta katse oli kirkas ja lämmin.
— Jos minä vain olen, mutta koetanhan olla, sanoi tyttö hiljaa.
Ei puhuttu sen enempää. Ikkuna jäi ihmetellen katsomaan. Niin lyhyeenkö se kävi ja keskenkö se jäi. Mutta olihan tytön katse niin ihmeen kirkas.
Hannes valvoi vielä vuoteessaan. Hän tunsi ihanan rauhan soluvan suoniinsa ja hän oli varma, että tulevalle polvelle voisi jättää perinnöksi hyvin paljon.
XVI.
Oli taaskin lanantainehtoo, mutta ulkona pelloilla ja metsissä oli jo elokuu. Viljavainiot olivat kypsyneet ja talon ruispellosta oli jo osa kuhilailla.
Järvi lepäsi tyvenenä. Siitä näkyi pieni pala pirtin lasista siihen, missä Hannes istui keinutuolissa saunan jälkeen viihdytellen.
Tuvassakin oli elokuun tuntua. Liisa oli tuonut ruislyhteen orsille. Se oli vanha perinnäistapa, ja se tuoksui nyt siellä oljelta ja kärsämöltä.
Hannes keinahteli siinä yksin onnellisissa mietteissään. Kaappikello nurkassa mittasi verkalleen kahdeksatta tuntia, mutta valo viipyi vielä tuvassa. Miehet olivat poistuneet kylälle, kissa vain kehräsi keskilattialla.
Viikko sitten oli käynyt muuan vieras talossa. Hän oli ollut pellon aitaa korjaamassa, kun Liisa tuli sanomaan, että vieras on tullut ja odottaa.