— Ei yhtään. Johan nyt, jos tällä iällä väsyttäisi.
— Saat melkein yksin raataa koko talon työt. Pitäisi saada edes nuorempi apulainen sinulle.
— Kyllä minä jaksan.
Tyttö naurahti ja aikoi lähteä korjaamaan illallista pois.
— Et nyt menisi vielä, pyyteli Hannes.
Tyttö istui jälleen ja näytti niin kuin jotain odottavan. Ehkäpä Hannes tahtoisi jostain erikoisemmin huomauttaa.
— Tahtoisin, että olisimme oikein hyviä ystäviä. Minä olen niin yksin, eikä minulla ole ketään…
Hanneksen sanat katkesivat. Hän muisti ilottoman nuoruutensa, muisti viime kesän muutamat päivät Jokivarren talossa. Jos Liisakin nyt hylkäisi hänen pyyntönsä…
Liisa oli noussut seisomaan ja nojasi ikkunapieleen katsellen ulos.
Puna peitti somat kasvot.
— Jos minä olen mielestäsi ystävyytesi arvoinen, jatkoi Hannes ja ojensi kätensä tytölle.