Hanneskaan ei olisi malttanut lähteä saunaan. Oli niin kauan siitä, kun oli heinäkuun lauantaina ollut kotipirtissä saunaan hankkiutumassa. Tuli mieleen kaikenlaisia muistoja, joita ei olisi hennonut karistaa pois.
— Mutta nyt sauna jäähtyy.
Se oli Liisa, joka siitä hymyillen huomautti.
Kas, Liisallahan oli kaksi somaa hymykuoppaa, joita hän ei ollut ennen huomannutkaan. Hiukset oli somasti sitaistu niskaan. Mukavapa oli häntä siinä puuhaillessaan katsella lauantaiehtoon pehmeässä valossa.
Saunaan mennessä oli niin kuin joku olisi nykäissyt häntä hihasta.
Sinä katselet Liisaa ja hän miellyttää sinua. Liisa on hyvä tyttö.
Liisaa minä olen tosin katsellut, myönteli Hannes. Hän on sen joskus huomannut ja lievästi punastunut, mutta mitään lähentelemisyrityksiä ei hän ole puolestaan tehnyt. Kas, se on jotain se. Mitäpä se paranee katselemisesta. Kysyn kerran tytöltä, eikö hän pikkuisen pitäisi minusta ja, jos se on niin menevä, niin tulkoon hänestä Hakalan emäntä.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun Hannes palasi saunasta. Miehet olivat menneet jo makuutiloilleen ja tuvassa valvoi vain Liisa, korjatakseen Hanneksen illallisen pois.
Kun Hannes oli aterioinut, meni hän karsinaikkunan ääreen, jossa Liisa luki sanomalehteä.
— Eikö sinua väsytä, kun saat näin myöhään valvoa? kysyi hän tytöltä, istuen ikkunan toiseen pieleen.