Se ei ollut johtunut koskaan ennen hänen mieleensä. Nyt se tuli kuin tilille vaatien. Ehkäpä äitikin oli luulonsa perinyt isoäidiltä, joka kerran synkkinä hetkinään oli tehnyt itsemurhan.
Liisaa puistatti sitä ajatellessa.
Kiireesti hänen täytyi päästä työhön käsiksi.
Talossa oli hiljaista hänen hääriessään taloustoimissaan tuvassa ja maitohuoneissa. Pääskyset vain lentelivät pihamaan yli ja visertelivät kaivonvintin nenässä ja nousten harjalle.
Liisa mietti edelleen, tekisikö hän itsepintaisuudellaan Hanneksen elämän raskaaksi ja mahdottomaksi. Hän oli kerran sanonut niin ja pyytänyt kauniisti hänen luottamustaan. Kuka opettaisi hänelle, miten oli jatkettava aloitettua matkaa? Kuka muu, kuin Hannes, oma hyvä toveri. Hänen täytyisi jättäytyä kuin lapsi hänen hoidettavakseen.
Mutta jollei aina voisikaan? Ja ajatukset lähtivät taaskin kuin varkain kiertämään vanhaa latua.
Illansuussa, kun karja oli jo poistunut lypsytarhasta ja sauna lämminnyt, lähti Liisa Hannesta vastaan, samalla taittaakseen kylpyvastat.
Tien mutkassa tulikin Hannes hänen näkyviinsä reippaana ja hyvätuulisena. Hän oli käynyt viemärinkaivajain luona ja viipynyt siellä iltaan, ja kertoi siitä Liisalle.
— Ja sinä tulit minua vastaan, niinkö? Olitpa sinä hyvä. Minä olen katunut sitä tämänaamuista. Olisinhan luvannutkin tyttöni kaskeen…
— Älä nyt puhu siitä, keskeytti Liisa pujottaen kätensä Hanneksen kaulaan. — Minä olin paha ja sinun on tuhmalle vaimollesi annettava anteeksi. Minä koetan taas aloittaa uudestaan…