Nyt syntyi uusi, entistä tulisempi taistelu pihamaalla aamun hämärässä. Nyt olivat taistelijat jo tasaväkisiä ja useimmilla huoveista haarniskansa, joihin ei keihäs pystynyt, joten kostajain täytyi turvautua raskaisiin kirveisiinsä.
— Älkää päästäkö pakoon huoveja, huusi avopäin riehuva Vaitinen ja lennähti tielle pakoon aikovien huovien eteen. Hänen raskaan kirveensä iskuista murtuivat haarniskat, ja pian hänelle joutui avuksi Kanoinen poikineen. Lumi pölisi pilvenä taistelevien jaloissa ja huovien täytyi taas peräytyä. Vilppu iski samaiseen huoviin, joka oli hänen sälkönsä valjastanut ja sen vaahtoon Nokiselle tullessa ajanut.
— Tuossa on hevosen varkaalle.
Huovi horjahti ja ruhjotuin kasvoin jäi hän makaamaan hangelle.
Loput huoveista sidottiin uudelleen ja vietiin virran jäälle, johon
Kanoinen kävi tuurallaan survomaan avannoita.
— Nyt niistä päästiin, huokasi Vaitinen haavojaan huuhdellen kylmällä vedellä.
— Päästiin vähäksi aikaa. Kunhan ei olisi jo ensi talvena sama leikki edessä, virkkoi Kanoinen, hänkin haavojaan tarkastellen.
Väsyneitä olivat miehet ja muutamat pahasti haavoittuneitakin. Pentiltä oli käsi lyöty poikki ja Vilppukin oli saanut hartioihinsa pitkän haavan. Mutta kevein mielin kävivät miehet pirttiin. Olihan rauha nyt vihdoinkin taattu, taistelu voitettu ja huovien tihutyöt kostettu täydellisesti, mutta mitä teoista seuraisi ei voitu tietää.
* * * * *
Kun miehet olivat saaneet haavansa sidotuiksi ja oluthaarikka kierteli taas janoisessa miesjoukossa, virkkoi kuitenkin Tenhuinen: