Ilma oli vain ihanoitunut, kun miehet heräsivät. Käki kukahteli puussa pään päällä ja mehiläinen surisi korvan juuressa.
— Oho, onpa tässä vielä aikaa uhrikansan kokoontumiseen. Mitäs jos ruvettaisiin runoille ajan kuluksi? ehdotti Ilpo.
— Ihanahan on ilma ja luonto ylen korea, niin että mieli laululle laseikse, myönsi Juortana.
— Mitäs jos laulaisimme Lemmin pojasta tahi Joukahaisesta?
— Tokihan tuota Väinämöstä laulaisimme, tietäjästä ja taikojasta, jonka veroista nykyiset eikä vastatulevat sukupolvet nähne.
— Lemmen vuoksipa se Väinökin tietonsa ja taitonsa menetti, virkkoi
Ilpo.
— Niin teki, ja moni muu Väinämön jälessä. Mutta lauletaanpa seppo
Ilmarisesta ja Sammosta. Ne ovat partasuu urohien lauluja.
Miehet tarttuivat toistensa käsiin ja vuorotellen vetelivät Karjalasta kulkenutta runolaulua:
»Orjat lietsoi löyhytteli,
väkipuolet väännätteli…»
Sillä välin alkoi keräytyä uhrikansaa vaaralle. Miehet kesäisissä kirjaelluissa kauhtanoissaan, mukanaan jouset ja keihäät, jotka Juortana taikoi kotipajassaan. Naisilla oli loistavat juhlakoltit ja vasta kankaasta päästetty päähine ja heidän oli jäätävä uhrilahjoineen vähän alemmaksi uhrikentän laitaan.