— Suopeapa on ollut veden haltijakin. Ei ole kevätkalaa milloinkaan saatu niin runsaasti kuin tänä kesänä, eikä ole sattunut riitojakaan kalapaikoista. Kukin on saanut pitää omansa ja rauhassa pyytää Ahtolan karjaa.
— Hyvä olisi, kun riistarauha säilyisi, virkkoi Juortana.
— Kuitenkin tuntuu minusta, niinkuin Hämeen miehet aikoisivat tänne lohi- ja siika-apajoille. Olen unenkin nähnyt ja arpakannuskin sitä sanoo.
— No sillä emme saa nyt edeltäpäin mieltämme vaivata. Ainapa niistä sellaisista on voittajana selvitty ja selvittänee vastakin. Nyt on aika uhrata Ukolle ja muille pienemmille haltijoille ja nauttia tästä kesän kauneudesta.
Käki lensi uhrivaaran koivuun ja alkoi kukahdella.
— Mieluiseksipa näki Ukko uhrivalmistelut, koskapa lähetti lintunsa kukkumaan, sanoi Ilpo.
— Mieluinenhan on uhri, kun on mieluisat valmistajatkin, naurahti Juortana, tienoon tietäjä ja uhrien ja taikojen tekijä, hieman itseään kehaisten.
Juortanasta olikin sukeutunut koko Saimaan seuduilla oleilevien savolais- ja karjalaisheimojen uhripappi, jota käytiin kuulemassa muulloinkin ei vain heimojen käräjissä, joita joka vuosi vietettiin niinkuin uhrijuhliakin. Taidolla ja antaumuksella hoiti Juortana tehtävänsä niin että sula sovinto oli aina eri heimojen välillä sekä rauha ja onni kaukana toisistaan asuvien saloeläjäin ja eränkävijäin majoissa.
Uhripitojen valmistajat laskeutuivat vaaralta vähän alemmaksi aterioimaan, sillä ei sopinut haltijain lehdossa ja uhrisijoilla ruokailla, vaikkapa ruuistakin vietiin osa uhriksi pyhien puiden juurelle.
Mehevä kalakukko ja piirakka suli miesten suissa ja ilman moninaiset tuoksut ja lintujen laulu tekivät ruokalevon suloiseksi.