Se uhkaus vähän painosti. Tosin ei tällaisella miesjoukolla tappelematta lähdettäisi, mutta saattaisihan tulla lähtökin. No, sitä ei sopinut jäädä miettimään.
— Toiset miehistä kaskeen ja toiset lisää tupia tekemään. Koetetaan sitten mekö vai Kokemäen miehet täällä ollaan isäntinä, sanoi Apso.
— Ensin on kuitenkin käytävä kevätuhria tekemään veden ja maan haltijoille.
— Niin, uhreja emme saa unohtaa. Ottakoon Ilpo jousensa ja kolkatkoon korvesta, uhriotuksen maan haltijalle. Me toiset käymme kalaan ja valmistamme veden Ahdille ja Vellamoiselle uhriaterian.
Kevätuhri.
Korkean vaaran ylimmällä huipulla, vanhojen riippakoivujen ympäröimällä kentällä puuhaili kaksi ikämiestä suurta Ukon uhrijuhlaa valmistellen. Tyvenenä lepäilivät järvien selät ja salmet. Kaakosta harvakseen hengähtelevä tuuli veteli vain viiruja, suoria kuin viivottimella vedettyjä, poikki ja pitkin selkien ja salmien, samalla koettaen viilentää hiestävää keskipäivän kuumuutta.
Hikipäisenä puuhailivat uhrijuhlan valmistajatkin. Vanhempi pitkäpartainen Ilpo heitti jo kivelle matalan, kirjaillun kallokkinsa ja virkkoi toverilleen Juortanalle:
— Kovinpa se nyt hellittääkin päiväkulta. Kyllä näkyy, että Ukko suosii juhliamme koskapa näin kauniin ilman eilisestä sateesta laittoi.
— Niinpä tuo on laittanut joka vuosi ihalaisen ilman juhliksemme, virkkoi Juortana partaansa sivellen ja katsellen hyvämielisenä ympäröiviä maisemia, joista välkkyvät; vedet vihannoivien metsien lomasta puunsivat.
— Hyvän teki Ukko kesän, jatkoi vielä äijä, hänkin kallokkinsa riisuen ja katsellen mukavan kiven istuakseen levähtämään. — Ruis heilimöi parhaillaan ja ohrakin alkaa tähkiä, vaikka muutamia viikkoja sitten vielä ohrakasket sauhusivat. Viljaa tulee, heinää ja kaikkea kasvullisuutta enemmän kuin ennen ja siksipä mielen vetääkin iloiseksi.