Äsken reippaina juttelevien miesten saunavasta unohtui ja mieli kävi mustaksi.
— Jos tosia haastat, niin eipä sitten onnen käki meille kauan kuku, virkkoi Ilpo, pirauttaen vielä kiukaasta pohisevan äkälöylyn itselleen.
— Sitä se uneni tiesi ja arpakannuskin ennusti, sanoi Juortana. — Emme kuitenkaan huoli pelkäämään ruveta. Ehkäpä Kokemäen miehet sellaiset ristinkastajat käännyttävät. Pidetään huomenna käräjät, joissa päätetään mitä on tehtävä, mutta nyt käydään juhlimaan ja yhdessä oluthaarikat tyhjentämään valoisan yön kunniaksi.
— Olkoon se sitten uhrina näille kevätkesän öille.
— Olisi kuitenkin aseet käytettävä pajassa ennen aamunkoittoa, esittelee Ilpo, joka näyttää olevan vielä huolestunut äsken kuulemastaan uutisesta.
— Ne kerkiämme huomisiltanakin käyttämään, sanoo Juortana.. — Niille onkin nyt luettava toiset luvut kuin ennen — siltä varalta, jos ristinkastajat sattuisivat jousiemme jäntevyyttä kysymään.
Pihamaalla olivat nuoret hippasilla ja heidän reipas ilonsa sai vanhemmatkin unohtamaan äskeisen huolensa ja pyhän pihapihlajan alla tarinoimaan vanhoista vaino- ja eräretkistä.
Muuan partioretki.
Samoja oltiin suomalaisia, mutta ainainen oli viha Karjalan ja Hämeen heimojen välillä. Hämäläiset olivat tulleet maahan merenlahden poikki Virosta ja karjalaiset kiertäneet Laatokan ympäri ja sen rantamilla enin osa heistä jäänytkin. Laajat erämaat olivat molempien heimojen välillä, mutta silti eksyttiin vuorotellen toiset toistensa pyyntimaille ja kalajärville ja siitä sai alkunsa veriset kahakat ja vainoretket.
Eikä vielä sittenkään, kun erämaa vähitellen asuttui kalasaunojaan rakentelevista molempien heimojen jälkeläisistä, riidat loppuneet, vaan partioretkiä tehtiin melkein joka kevät tahi jos silloin jäi, niin syksyllä jo poltteli veriä ryöstöretkille lähtö.