Ilpo sulki savua ulos johtavan lakeisen ja toverukset asettuivat levolle, ensin ulkona tarkasteltuaan, ett'ei mitään epäilyttävää ollut läheisyydessä.
Ihana oli toveruksien nukkua piilopirtissään riistasta viljavan korven keskellä, havuisella vuoteella poron ja karhuntaljojen ja hiestävää kuumuutta uhovan kiukaan lämmössä, ja kuunnella rajuilman alkavaa kahinaa, jota Ilpo oli ennustanut.
* * * * *
Kevätaurinko sulattelee viimeisiä lumia rantamailta ja eräkorvessakin ovat jo aukeimmat paikat pälvineet. Niinpä erätoverienkin tuvan edustalla on maa sulaa ja kuivaa ja Apso perkaa ensimmäistä kevätkalasaalista, kirkaseväisiä ahvenia, joita Ilpo on äsken käynyt lammen rantasulaan laitetusta pyydyksestä päästämässä.
— Hyväksi näyttää tulevan tämän kesän kalansaalis, sanoo Ilpo. — Nyt jo näin runsas saalis, vaikka melkein kuun kierto lienee siihen, kun päästään suliin vesiin soutelemaan.
— Siltä näyttää. Kun vain saisimme yksinämme pitää nämä kalavetemme, sanoi Apso. — Minulla on ollut outoja aavistuksia, että etelästä päin työntyy taas tänne uusia asukkaita ja saamme muuttaa vielä pohjoisemmaksi.
— Emme tästä niin hevillä lähde. Käskisipä heille koskensa ja kalavetensä jättämään.
Yhtä ja toista keskustelivat toverukset pyyntimaistaan ja kalavesistään, kun kirkkaan ilman kantamana alkoi etelästä päin kuulua kirveen iskuja. Apson kalaa perkaava puukko pysähtyi ja Ilpokin laski käsistään pajumerran, jota oli siinä kalakeittoa odotellessaan nitonut.
— Siellä se nyt jo on, jota on tulevaksi pelätty, virkkoi Ilpo.
— Eikä kaukana olekaan. Säynätlahden poukamasta kuuluu kirveen iskut ja kaatuvien puiden parahtelu.