Vanha Tuomaanpoika työnsi saappaita vääriin jalkoihin, ensin sotkeutuen housuihinsa, samalla hokien yhtämittaa:
— Huomenna… itse Kustaa Vaasa… se on Simo Tuomaanpojan elämän loppu! Hiiret ja hämähäkit ovat pesineet juhlahuoneisiin. Ei ole vuoteita, ei vaatteita ja mitä hänelle suuhun pannaan. Voi jumala sitä puuhaa!
Kaupungista kerättiin väkeä ja kohta oli linnassa sellainen touhu, ettei oltu vuosisatoihin nähty. Luudat heiluivat, vasarat paukkuivat, huudettiin ja sadateltiin. Martti-teini, kuninkaan airut, kulki komennellen, rehevänä uudesta virastaan.
Ja kun kuningas suurin vastaanottajaisin oli saatettu linnan saleihin, alkoi tämä heti ärähdellä:
— Tällainen koloko tämä onkin, kostea ja kylmä. Kuka vastaa, jos täällä vaikka sairastuisin. Olet varmaankin, Simo, valinnut linnan kolkoimmat huoneet meitä varten.
Linnan suojissa kuiskuteltiin kuninkaan pahan tuulen johdosta. Äsken oli Klaus Eerikinpoika mellastellut kaupungin kellarissa olutkannujen ääressä ja hänen käytöksestään oli sanoma saapunut kuninkaankin korville. Hänet tahtoi nyt kuningas ensiksi äitinsä kanssa puheilleen ja ärisi pojalle:
— Te suomalaiset aatelisjunkkarit luulette olevanne suuriakin ylimyksiä ja saavanne täällä mellastaa niinkuin itse haluatte, mutta sepä ei vetele. Talonpoikia sorratte ja ärsytätte porvareita. Mikä sinäkin luulet olevasi, häh?
— Olen Eerik Fleminginpoika, vastasi Klaus ylevästi tietäen isänsä suuret palvelukset kuninkaalleen.
— Vai olet, mutta isäsilaista miestä sinusta ei tuolla tavoin tule. Räiskit kapakoissa ja hätyyttelet porvarien tyttäriä. Voiko sinua edes sotaan käyttää.
— Olen kantava miekkaani kunnialla, ja…