Vierähti taas muutama viikko ja juhanijuhlakin oli mennyt menojaan.
Hupaisa se olikin lehditetyissä kalasaunoissa ja koivumajoissa.
Lahnaakin oli jo suolassa monet tynnyrit talvea varten ja haukia
riippui kuivumassa saunojen päivänpuoleiset seinät täytenään.
Ollaan sitten muutamana päivänä heinälahnaa nuottaamassa, kun taas savolaisia ilmestyy rannalle ja rähäkkä on taas alkamassa. Osaksi samoja kuin edellisellä kerralla, osaksi uusia ovat nämä rauhanhäiritsijät ja molemmin puolin ollaan tavallista tiukempia.
Miesten joukossa on Savilahden Yrjö ja Uhrivaaran Jolppi, ja kaihoisina nämä katselevat, sanasotaan yhtymättä, eivätkö hämäläisten tyttäret taas ilmestyisi lehvien lomasta riitapaikalle.
— Vetäkää muilla apajilla, mutta tämä on meidän ja siitä on lähdettävä.
— Kyllä olette erehtyneet tästä apajasta. Joutaahan tämä taas meiltä, kun kotiin palataan.
Savolaiset vetäytyivät metsään ja Palojärven miehet luulivat jo heidän kokonaan poistuneen. Rauhassa laiteltiin lahnanpääkeitto kiehumaan ja oltiin aterialle asettumassa, kun Niiniveden miehet hyökkäsivät metsästä ja Lassi Mikonpoika kehaisi:
— Näytetään nyt, eikö apaja ole meidän!
— Tähän kalakeittoon olemme mekin osallisia!
Yksi jo ehti tarttua padan sankaan ja pyyhkäistä sen sisältöineen rantakiviin säpäleiksi, kun marjamatkoiltaan palailevat tyttäret olivat paikalla.
— No, mitäs tämä?