— Ei kannattaisi antaa sitäkään, kun tällä tavoin tulette… tappelemaan.
— Eihän enää tapellakaan.
Tämä oli tapahtunut tuokiossa, niinkuin hyökkäyskin ja vanhemmat miehet katselivat vielä vihaisina toisiaan.
— Vähästäpä menee mieheltä sisu, kun hämäläiskakaroiden näkemisestä, pisteli Lassi Mikonpoika Yrjölle.
Niiniveden miehet vetäytyivät metsäpolulleen, mutta Yrjö istahti rauhallisena, niinkuin vanha tuttava hämäläisten kalatulille ja haasteli Vahvaniemen Tuomaalle:
— Turhaa näistä apajista on rähistä ja tapella, kun kerran näitä on jokaisella riittävästi. Isäni, joka keväällä kuoli, sanoi minulle viime hetkillään: »Koeta saada sovintoa Hämeen ja Savon miesten välille kala-apajoista. Ei siitä hyvä seuraa, että joka vuosi kalajärvillä tapellaan.»
— Riita vie viljan maasta, kateus kalan vedestä, sanoi Tuomaskin. Kyllä minunkin puolestani saisi nämä riidat loppua.
— Ja ne lopetetaan, tomahti Yrjö, silmäillen tyttärien, varsinkin Kyllin liikkeitä, kun nämä sukkelina puuhasivat uutta kalakeittoa tulelle.
— Nythän kruunukin tahtoo, että nämä teidän entiset takamaat on asutettavat. Tulkaa siis sieltä Hämeen perukoilta tänne taloja tekemään. On täällä tilaa ja halmemaita. Itselläni on tässä neljänneksen takana talo, iso onkin, enkä yhtään kadehti uusia naapureita.
— Onhan niitä tullut sanoja sinnekin Palojärvelle, että jos aikoo täällä kalastella, on talotkin tehtävä, virkkoi Tuomas. — Ja onhan sitä jo suunniteltukin yhtä ja toista, että joku näistä nuoremmista jäisi jo tänä kesänä tänne tupiaan tekemään, kun saataisiin ensin vähäinenkään sovinto eri heimojen välille.