Pihalla helisi tiuku ja reen jalas natisi lumessa. Joku pitempi matkainen lienee ajanut pappilan pihaan.
Sisään tulikin kohta Kanoinen, muutaman penikulmien päässä asuva isäntämies, tuomaan kymmenyksiä kirkolle ja papille.
Kun oli oluthaarikka tyhjennetty ja kuulumiset kysytty, ojensi
Laurentius aapiskirjan Kanoiselle katseltavaksi.
— Piispa sen juuri lähetti ja siitä pitäisi jokaisen oppia lukemaan, virkkoi pappi.
— Mitä varten? kysäisi korveneläjä ja se kysymys oli hengenmiehelle niin tylsä, ettei oikein tietänyt, miten siihen vastata. Siinä oli nyt Suomen kansa, jonka hän kuvitteli muutamassa vuodessa tulevan lukutaitoiseksi.
— Mitäkö varten…» kertasi Laurentius partaansa sipoen — niin… jokaisenhan täytyy oppia kristillisyyden taitoa… se on pohja kaikelle muulle tiedolle ja taidolle ja oppiminen käy parhaiten kirjojen avulla.
— Lieneekö tuo niin tarpeellista. Osamme me möyriä kaskimailla ja riistakorvessa ilmankin. Kyllähän pappi puolestamme lukee manaukset ja rukoukset.
— Ei, Kanoinen… kyllä lukutaito on tarpeellinen, ja jokaisen siihen täytyy oppia.
— Eipä taida se taito tarttua ainakaan vanhojen päihin, hymähti salon mies.
Laurentius huokasi ja jäi miettimään. Niinhän äsken Pirkkokin oli sanonut, että vanhasta ei tule enää kirjantaitajaa. Miten lienee. Yritys on kuitenkin tehtävä. Suntio saa ensin itse opiskella ja lähteä sitten pitäjälle pitämään lukukoulua. Vähitellen on saatava siihen toimeen muitakin. Ei auta masentua, vaikka tuossa Kanoinen hymähteleekin.