tavaili Laurentius ja Pirkko koetti kohta tavailla mukana.
Mutta kun jatkettiin säkeitä
»Laki se Sielun hirmutta mutt Cristus sen tas lodhutta»
helähti jo tämä vallaton papin vaimo nauramaan, sanoen:
— Ei tule vanhasta konkaria.
— Täytyy tulla, lausui pappi totisena. — Ja ne, jotka ensin oppivat, saavat vuorostaan opettaa muita. Siten saadaan tämä kansa nopeammin kirjantaitavaksi.
Pirkko meni tupaan ja Laurentius jäi mietteisiinsä.
Tämä ensimmäinen aapiskirja oli oleva pieni valon tuike erämaan yöhön. Vielä muutamia vuosia ja piispa Agricola lähettäisi Uuden Testamentin, jonka suomennoksen hän oli kertonut olevan tekeillä. Silloin ilmestyisi toinen tähti tähän tiedottomuuden talviyöhön. Hän ehkä oli äsken innostunut liikaa, kuvitellut lukutaidon oppimisen sujuvan sukkelammin, kuin mitä se todellisesti tulisi tekemään. Mutta uutterilla ponnistuksilla toki saataisiin jotain aikaan.
Pahinta oli kansan haluttomuus ristinopin asioihin. Taikuutta harjoitettiin vielä yleisesti ja kotihaltijoita palveltiin. Pietarilan isäntä oli suostunut viime suvena kaatamaan muutaman uhrilehdon, mutta kun sen jälkeen lehmä sairastui, arveli hän jo onnettomuuden mahdollisesti johtuvan haltijainpuiden kaatamisesta. Kastamattomiakin oli vielä erämaan laajan seurakunnan laitamilla, eikä heitä saanut tulemaan ristin kasteelle.
Laurentius oli jo vähällä laueta alakuloiseksi, mutta Pirkon iloinen hyräily tuvassa kevensi mieltä. Nuorista oli aina parempi apu kirkon asiallekin. Heidät sai uskomaan ja taipumaan ja toivottavasti nyt tämän uuden kirjan avulla myöskin oppimaan.