Erämaan yössä.
Erämaaseurakunnan kirkkoherra Laurentius istui huoneessaan muutamana keskitalven iltana ja katseli uutta Aapis-kirjaa, jonka piispa Mikael Agricola oli hänelle lähettänyt. Talikynttilä ritisi ja sen hämärä liekki lepatti levottomasti. Papin täytyi pyytää toinen kynttilä, voidakseen paremmin tutkia tätä ensimmäistä kansankielistä oppikirjaa.
Pirkko, Pietarilan tytär, Laurentiuksen nuori vaimo, toi kynttilän ja sytytti sen toisen kynttilän liekistä, virkkoen:
— No nyt on oikein juhlavalaistus.
— Tämän uuden kirjan kunniaksi. Nyt sinäkin, Pirkkoseni, saat opetella lukemaan.
Rehevä Pirkko helähytti iloisen naurun.
— Saa nähdä, tuleeko siitä mitään. Papithan ne vain semmoista…
— Ei, kyllä kaiken kansan täytyy oppia lukemaan, sanoi Laurentius ja jatkoi: — Sitähän tämä uusi aapiskirja juuri tarkoittaa.
Pirkko istahti jakkaralle, papin jalkojen juureen ja nojasi kyynärpäällään hänen polveensa. Kovin viehättävä oli tämä Isä Laurentiuksen ensimmäinen oppilas.
»Oppe nyt vanha ja noori joilla ombi Sydhen toori Jumalan keskyt ja mielen iotca taidhat Somen kielen»,