Laurentiuksen sisässä alkoi kuohahdella. Totisesti tämän kansan parissa koeteltiin kärsivällisyyttä.
Pirkko, papin vaimo, oli ollut läävässä lypsyllä ja palasi sieltä iloisesti hyräillen. Nähdessään papin pahan tuulisena, kävi hänkin pian totiseksi.
— Mistä isä on suuttunut? kysyi Pirkko.
Kiukkuiset piirteet Isä Laurentiuksen kasvoilla alkoivat silitä, katsellessaan uutteran Pirkon puuhailua.
— Salon mies tässä reistaili… kantoi akanoita kymmenyksistään.
Katsohan tätä!
Pappi kourasi säkistä jyviä ja näytti niitä Pirkolle. Simasuisen papin emännän sovittava nauru helähti tuvassa.
— Ynnikin eloja!
— Mitäs me itse syömme?
Hengen miehen harmi alkoi kuitenkin vähitellen hälvetä. Eihän auttanut vaikeuksista väsähtää, kun kirkon työmaa oli vasta muutenkin alkuasteellaan. Valoa oli vain koetettava saada erämaan yöhön ja lisää työntekijöitä karulle vainiolle.
Mietittyään taas pitkän hetken kamarissaan, aloitti Laurentius pitkän kirjeen piispa Agricolalle, pyytäen häneltä apulaista erämaaseurakuntaansa. Eihän hän voinut lähteä salolle saarnaamaan ja pakanoita kastamaan, kun lähin ympäristökin tarvitsi miestään joka hetki.