Marski alensi ääntään ja istahtaen hänkin takan ääreen, jatkoi:
— Oikeastaan se Sigismundilla onkin, niinkuin jollakin markkinailveilijällä.
— Et siis kannata häntä periaatteessa?
— En häntä, enkä muita suomalaisten isäntänä. Kaiketi me tulemme toimeen omillamme.
Karskin ja rehdin suomalaisen puheelta tämä kuului Akseli Kurjenkin korvaan, vaikka hän ei olisikaan kaikissa valmis hyväksymään Rautamarskin hallitustapoja. Liian kova ja julma hän oli silloinkin, kun lempeydellä olisi voitu asia järjestää. Suomalaisilla olisi ollut muitakin hallitsijaksi sopivia, kuten Klaus Horn ja monta muuta. Sinnepä täytyi Klaus Horninkin, loistavain voittojen sankarin, joutua Kustaa Vaasan viereen, vieraalle maalle, ja nykyiset, sopivammat… niin, mitäpä turhista unelmista. Unelmiksi kai ne jäävät Klaus Flemingillekin.
Muuan asemiehistä oli pariin kertaan avannut vaakunasalin oven, aikeissa lähestyä herraansa, mutta tämän tuiman katseen ja liikkeiden pelästyttämällä vetäytynyt takaisin. Nyt hän kuitenkin kävi sisään ja jätti kirjeen marskille.
Se oli Pohjanmaan voudilta Abraham Melkiorin pojalta, joka ilmoitti, että Ilkka oli koonnut ympärilleen talonpoikaisarmeijan ja läheni sen kanssa pian Turkua, ellei sieltä pian ehdittäisi apuun.
Klaus tomahti jaloilleen ja kirosi. Siis se huhuiltu kapina oli niillä valmiina. Lähetti, joka kirjeen oli tuonut, kutsuttiin sisään ja hän tiesi kertoa tämän talonpoikaisjoukon olevan vasta Hämeessä, ehkä piankin Nokialla, jossa heidän oli määrä saada lisäväkeä Savosta päin.
— Me joudumme kyllä apuun, rämähti marski. — Huomenna olemme jo siellä ja nyt ei Ilkka livahda kynsistämme.
Keskellä yösydäntä lähti marskin väki liikkeelle ja seuraavan päivän perästä suoritettiin onneton Nokian taistelu. Kun osa talonpoikaisjoukosta lupasi päällikkönsä marskin vangiksi, saatuaan sillä ehdolla lupauksen linnaleirin poistamisesta, hymyili marski pilkallisesti ja sanoi päällikölleen: