Johtomiehet ajoivat, Hannu kaikkien eellimäisenä, resloillaan ja syöttöpaikoissa neuvoteltiin ja tehtiin suunnitelmia.
Saatiin sanoma, että pienempi huovijoukko oli tulossa pohjalaisia rankaisemaan ja sitä käytiin nyt sopivassa kohdassa muutamana talvi-iltana vaanimaan.
Oli kova tammikuun pakkanen ja kylmä alkoi ahdistaa tien varressa vaanijoita, mutta Hannu Krankka innosti joukkojaan:
— Kohta saadaan lämpimiksi tapella.
Pian alkoikin kuulua kulkusten kilinä ja huovijoukko ajoi esiin. Kylmästä kangistuneet miehet eivät kyenneet vastarintaan ja melkein tappelematta voitettiin tämä joukko.
Se kiihoitti uusiin saavutuksiin ja tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue halusi tapella itsensä Noki-Klaun joukkojen kanssa. Viestit kertoivatkin Klaus Flemingin olevan tulossa huoveineen, uhaten ainiaaksi lopettaa pohjalaisten kapinoimisen.
— Me ehdimme ennen ja näytämme myöskin heille kerrakseen, riehahteli Hannu ja enempää harkitsematta voiton mahdollisuuksia komensi joukkonsa. Hannun mieli oli liian herkkä ja hän luuli voivansa tuhota yhtä helposti Flemingin harjoitetun joukon kuin kotipaikoillaan vienalaiset.
Niin jouduttiin Ilmajoelle ja suoritettiin onneton Santavuoren tappelu. Sen meno on jo moneen kertaan kuvattu. Krankan Hannu sai siellä kokea ensi kertaa kuvitelmiensa särkyvän ja intomieliset päätelmänsä pettävän. Veriinsä nääntynyt talonpoikaisjoukko sai Hannun ensikertaa pitämään arvossa vanhempien neuvoja.
Vanhat ja kokeneet miehethän olivat kieltäneet ainakin pitemmälle retkelle lähtemästä ja kohottaneet puolustamaan ainoastaan kotiseutua marskin miehiä vastaan. Ehkäpä olisi taitavasti harkiten voittokin ollut mahdollinen, jos varsinkaan ei olisi näin suoraan suden suuhun lähdetty.
Tauonnut on taistelun melske ja Ilmajoen nimismiestalossa seisoo nuori päällikkö ankaran Klaus Flemingin edessä, joka osasi yhtä hyvin haukkua talonpoikia kuin sortaakin heitä.