Ne nuhteet ja manaukset, jotka esivallan taholta nyt Hannulle kapinaan kiihoittajana annettiin olivat kylläkin paikallaan, eikä Hannun mieli enää tuntunut nousevan sankarimainetta halaavaksi, kun näin huonosti oli hänen ensimmäinen taistelunsa päättynyt.
Mutta suorana seisoo Hannu Krankka joukkojensa edessä vielä nytkin, eikä kuulu armon pyyntiä hänen huuliltaan. Veri ehkä kiehahtelee entistä kuumempana, kiukusta ja harmista, kuunnellessa Noki-Klaun ärhentelyä:
— Hajottakaa nyt sulin käsin tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet repiä Turun linnan. Hakekaa kuitenkin ensin esiin Ilkkanne luut, nähdäksenne, montako niistä on poikki, tietääksenne kapinanjohtajain kohtalon.
Hannu Krankka jäi kuitenkin henkiin, niin hyvä onni oli tällä pohjalaisten päälliköllä, joka liiassa innossaan oli asiansa tälläkertaa pilannut. Vankina sai hän kuitenkin käydä jalkasin sitä unelmiensa linnaa kohden, jonka hän niinkuin leikillä oli luullut saavansa piankin valloitetuksi. Siinä ilkkuvien asemiesten rinnalla kulkiessa karvasteli kiukku ja lähti liika ylpeys miehestä ja taisipa Hannu tulla moneenkin kertaan ajatelleeksi, että hätiköiden ei pitäisi mihinkään ryhtyä.
Turun linnan kosteimmissa ja kylmimmissä holveissa aukeni nyt Krankan
Hannulle asunto ja asemies ilkkui sinne häntä saatellessaan:
— Tämä on Turun linnan parhaimpia vierashuoneita ja tännepä se Pentti Pouttukin äsken elävältä nuutui. Sama kohtalopa se taitaa odottaa sinuakin.
Mutta onni seurasi Hannu Krankkaa täälläkin. Pian oli kevätpuoli käsissä ja ilmat leutonivat ja sisukkaana miehenä Hannu kesti kesään asti linnan komeron kylmyyden ja kosteuden, joka oli Poutun heti sairaaksi tehnyt.
Pian sai Hannu Krankka kuulla komeroonsa, että Klaus Fleming on kuollut.
Ja viimeinkin Suomen talonpoikaisväki sortajastaan vapautunut.
Se oli Hannulle ilosanoma ja kohta hän aavisteli vapautensa koittavan, kunhan Kaarle-herttua ehtisi saapua Turkuun, jonka hän uskoi varmasti pian tapahtuvaksi.