Hannu pääsi nyt jo linnan töissä liikkumaan vapaasti ja huomasi, etteivät huovit ainakaan talonpoikien vihollisia olleet. Flemingin ankara komento heidät oli siksi tehnyt. Niin meni aika syksypuolelle ja eräänä päivänä saapui linnaan viesti, että Kaarle-herttua on laskenut laivastollaan Turun edustalle.
Turun linnakin valmistautui valloittajaa vastustamaan, mutta näissä varustustöissä häärivä Hannu huomasi, että varustelu oli vain näennäistä ja kun piiritys alkoi, karkasi joukko toisensa perästä herttuan puolelle.
Muutamana päivänä tömisi linnan laskusilta tavallista kumeammin ja siitä arvasi Hannu herttuan vihdoinkin linnaan saapuneen.
Pian kutsuttiin Hannu Krankka herttuan luokse ja ystävänä kävi tanakka
Kaarle Hannua kädestä puristamaan.
— Sinäkö olet Hannu Krankka, terve mieheen. Pitkäksi taisi käydä täällä aikasi, kun en aikasemmin päässyt sinua täältä pelastamaan. Mutta nyt ei muistella murheella koko juttua. Nyt pääset pohjanmaalle ja talosi toimitan verottomaksi heti, kun tästä Tukholmaan joudun. Sitäpaitsi tarvitsen nyt sinua moniin luottamustoimiinkin.
— Ne koetan suorittaa parhaan taitoni mukaan, virkkoi Hannu saamastaan suosiosta aivan suunniltaan riemastuneena.
Olihan hänen onnenpyöränsä taas kiepsahtanut oikeaan suuntaan ja saisivatpa nähdä taas liminkalaiset, jotka olivat jo häntä syytelleet retken onnistumattomuudesta, että kyllä Krankan Hannua miehenä sentään pidettiin.
Myöhemmin tuli Hannu Krankasta kuninkaallinen lohivouti ja muitakin luottamustehtäviä sai hän alituiseen Kaarle-kuninkaalta.
Eipä vielä hänen sotamiesuransakaan ollut lopussa. Hannu Krankka sai johdettavakseen sen sotaretken, joka onnistumattomana tehtiin v. 1611 Vienan rannoille.
Liiallinen sotainto ja harkitsematon valmistelu vei tämänkin retken piloille ja alakuloisena sieltä palattuaan sai Hannu Krankka taaskin myöntää itselleen, että liian hätäisesti kävi käsiksi suuriin asioihin.