Viini ruiskahti pöydälle maljasta, jonka nuori kuningas puristi ruttuun kourassaan. Se oli hänen viimeinen viinimaljansa ja peijaispidot hänen viimeiset juhlansa. Alkoi seitsentoistavuotinen sotakausi valtakunnan monia vihollisia vastaan. Sotaonni oli alussa suotuisa, mutta muuttui lopulta niin, että Ruotsi oli perin juurin köyhdytetty ja Suomi saanut valuttaa viimeisetkin verensä kuiviin. Seitsentoista vuotiaana sai mitään pelkäämätön kuningasnuorukainen lähteä sotaan. Seitsemäntoista vuotta kuulat kiersivät häntä, ja vasta Fredrikstenin linnaa piirittäessään sai hän kuulan päähänsä. Kaarle XII:ta ensialussa niin loistavat sotavoitot johtuivat siitä, että hän tahtoi olla ystävä ja toveri halvimmankin sotilaan kanssa, ja että hän oikean asian puolesta taistellessaan luotti Jumalan apuun. Jos loistavasti voitetut sodat olisi ajallaan lopetettu, eikä nuorukaisena kuninkaaseen kasvanut itsepäisyys olisi päässyt hänessä määrääväksi, ja johtamaan asioita nurinpäin, ei tappioiden ja kärsimysten aika olisi ehken koittanut niin raskaana kuin se sittemmin koitti.
Muuan jouluyö.
Levenhauptin Liesnan tappelussa lähellä Mohilewaa melkein puolella vähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot harhailivat metsissä Djesnajoen varrella. Lunta oli tullut yhtäkkiä maahan ja pakkanen tuntui yltyvän. Nämä Liivinmaalta kuningas Kaarle XII avuksi etelä-Venäjälle kuljetetut joukot olivat muutamassa rykmentin siirrossa eksyneet oudoille maille ja huonosti varustettuna ja nälkäisenä odotettiin jotain pelastusta, kunnes lumi tuli eräänä yönä tavattoman runsaana maahan ja risaisissa saappaissa ja repaleisissa vaatteissa saivat joukot väristä yönuotioillaan.
Levenhaupt oli tappionsa takia joutunut kuninkaan epäsuosioon ja ratsasti nyt rykmenttinsä edellä allapäisenä. Hänen rinnallaan ratsasti ratsumestari Härkäpeus yhtä alakuloisena. Äsken oli hän saanut kotoaan, jossa ei ollut päässyt vuosikausiin käymään, ikävän kirjeen, jossa hänen vaimonsa ilmoitti vanhimman pojan sairastavan ja heidän kaikkien ikävöivän isää edes täksi jouluksi kotiin.
Joulu olikin lähellä. Siihen ei ollut enää kun muutamia päiviä ja ties missä sen saisi viettää, nälässä ja kurjuudessa. Kuningas saattoi mielijohteidensa kannustamana komentaa joukot minne tahansa liioin joulusta välittämättä.
Ilta alkoi hämärtyä ja rivit huojuivat epätasaisina lumessa eteenpäin, kuului lumen ratina jalkojen alla ja väliin musketin piiput kilahtivat vastakkain. Nälkä oli saattanut miesten kasvot kalpeiksi ja niillä oli kireä, kärsivä ilme. Levenhaupt mutisikin puoleksi itselleen, puoleksi ratsumestari Härkäpeukselle:
— Ellemme pian pääse johonkin kylään, olemme nälän ja pakkasen tuhoamia.
Härkäpeus ei siihen sanonut mitään. Nyki vain väsynyttä hevostaan vireämpään käyntiin. Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona Karjalassa. Tänä talvena tulisi kolme vuotta siitä, kun hän kotoa lähti. Äiti oli ehken vanhentunut, mutta pojat kasvaneet. Nyt oli vanhin sairaana ja kukapa tiesi, voisiko hän enää nähdä poikaansa, jos hengissäkin säilyisi ja joskus pääsisi kotimaahan palaamaan.
Ratsumestari Härkäpeuksen mietteet katkesivat kun edestäpäin alkoi kuulua liikettä ja ääniä. Luultiin tultavan jonkun vihollisjoukon kanssa vastakkain ja valmistauduttiin jo siltä varalta, mutta ilo oli suunnaton, kun huomattiin tultavan yhteen erään kuninkaallisen joukko-osaston kanssa. Näillä oli muonaakin ja yhteisten yönuotioiden ääressä lämmiteltiin ja kuivattiin jalkineita.
Seuraavana päivänä taivalsi karoliiniarmeija kohti Ukrainaa, jossa joulukin olisi vietettävä.