Kajander lähti etsimään muonaa heille molemmille ja poistuessaan kuuli hän Härkäpeuksen vilusta jäykin kielin lukevan kuuluvalla äänellä:
»Ja sinä Betlehem Judan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Judan pääruhtinasten seassa…»
Viima liekutti kynttilän liekkejä ja kohmettuneilla luisilla käsillään puristi Härkäpeus kirjaansa, niinkuin siitä puristaen lohdutusta kipeälle mielelleen. Siellä täällä näkyi kyteviä nuotioita ja portilla oli vielä tungos ja meteli, ennallaan. Kajanderin päästyä lähelle, soluivat kuitenkin loput sisään, mutta useimmilta olivat jo jalat paleltuneet ja muutamia seisoi muuria vasten lasittunein silmin. Kajander koetteli heitä ja vavahti: Paleltuneet…! jäässä…! Kun hän vihdoinkin palasi, vaivaloisen etsinnän perästä saatuaan kainaloonsa leivän puolikkaan ja silakoita, oli nuotio aivan sammumaisillaan ja Härkäpeus jatkoi kuumehoureisena lukemistaan. Kajander koetti saada ystävänsä liikkeelle, mutta turhaan. Eihän kaupungissakaan ollut suojaa kaikille ja Kajander lähti etsimään lisää puita nuotioon.
Kuningaskin, huonon omantuntonsa ajamana, oli lähtenyt kävelemään ja huomattuaan Härkäpeuksen nuotiolla lukemassa pysähtynyt kuuntelemaan.
»Minä sanon öykkäreille: älkäät niin kerskatko ja jumalattomille: älkäät vallan päälle haastako. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän alentaa ja toisen ylentää», luki Härkäpeus ja iski hetkeksi teroittuvan katseensa kuninkaaseen. Tämä hätkähti ja lähti jälleen liikkeelle häviten pimeään.
Härkäpeuksen kädestä putosi raamattu, ja kun hän koetti kurkottaa sitä ottamaan jäikin hän kumaraiseen asentoonsa. Juuri nuotion hiilokselle palaava Kajander ehti vain kuulla hänen vaisusti sanovan: »Vie terveiset kotiin ja tämä… raamattu… pojille.
Kun Kajander hätääntyneenä koetti nostaa toveriaan seisoalle, tunsi hän jo elämän paenneen paljon kärsineestä ruumiista. Kädet olivat aivan jäässä ja jalat jäätyneet myöskin koukkuun.
Ylhäällä korkeudessa vilkuttivat lukemattomat tähdet ja Kajanderista tuntui niinkuin niiden olisi ollut vaikea katsella tätä sanomatonta kurjuutta.
Kotiinpaluu.
Oli syyskuun viimeinen päivä v. 1708. Halki sysimustan pimeyden, tihkuvassa räntäsateessa huojui muuan Liettuan tappelussa pääarmeijasta erilleen joutunut suomalais-rykmentti. Märkä savi litkui jalkojen alla ja musketin piippujen kilahdellessa vastakkain kuului huokauksia ja väliin synkeitä kirouksiakin. Neljäsataa suomalaista oli näin eksynyt Liettuan lakeuksille, ja kun kuormasto oli täytynyt kiireellisen lähdön takia hävittää, ja selkäreput olivat eilispäivän kuluessa jo melkein kokonaan tyhjentyneet, alkoi nälkä tuntuvasti kouria väsynyttä miehistöä.