Näinäkin aikoina sattui rajakahakoita ja niinpä sodan tuohukset paloivatkin Hannun kehdon ääressä.
Oulunjärven sydänmailla tehtiin kuitenkin v. 1577 sovinto ja jonkunlainen rauhanliitto karjalaisten kanssa, mutta kun näinä aikoina Ruotsi ja Venäjä olivat melkein ilmisodassa keskenään, hyökkäsivät vienalaiset taas jo seuraavana vuotena Pohjanmaan rannikolle.
Näihin taisteluihin otti Hannu Krankka isänsä kanssa jo osaa, vaikka olikin vielä aivan poikanen ja siitä alkoikin kareta sisu miehelle semmoinen, että se riitti vastaisiinkin mainetöihin.
Vaikka Hannu Krankka ei olekaan mikään suursotien sankari, on hänen työnsä kuitenkin pohjalaisten vapauden hyväksi aina kansan muistissa ja monenmoisia tarinoita hänestä kerrotaan.
Vähitellen mies kasvoi ja karkeni Vesaisen, kiiminkiläisen talonpoikaissankarin kuuluisilla Vienan retkillä ja kun sitten alkoi nuijakapinan melskeet pohjoisella pohjanmaalla, oli Hannu Krankka ensimmäisenä miehenä nostattamassa talonpoikia kapinaan ja heitä johtamassa.
* * * * *
Koitti vuoden ensimmäinen päivä v. 1597. Limingan nimismiestalossa oli vilkasta liikettä ja suksimiehiä sujahteli pihamaalle ja työntyi pirttiin, jossa neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä Klaus Flemingin ryttäreille, jotka olivat veriin tukahuttaneet eteläisellä Pohjanmaalla Ilkan johdolla kapinaan nousseet talonpojat ja teloittaneet heidän päällikkönsä.
Tällöin oli jo Hannu Krankka liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja tiesi vastuunsa ja velvoituksensa esilläolevaan kysymykseen. Niinpä hän innokkaana selittikin, että jollei lähdettäisi Noki-Klaun joukkoja vastaan, olisivat ne pian täälläkin maakuntaa hävittämässä.
— Ei muuta kuin aseisiin, miehet. Ilkan ja etelä-pohjalaisten kohtalo velvoittaa.
— Niin, mutta heidän kohtalonsa on myöskin varoituksena, sanoivat vanhemmat miehet, jotka lähtöä vastustivat.