Laurentius huomasi tämän ja huusi Hukkaiselle:
— Joko nyt uskot, että nuolesi eivät pysty minuun.
Vieläkin singahti Hukkaisen jousesta nuolia ja vaikka hän oli taitavin ampuja näillä erämailla, eikä pieninkään lintu välttänyt hänen nuoltaan, jos hän tahtoi, niin menivät ne nyt kaikki ohitse. Tahvanainen oli hiipinyt rantaan metsää myöten ja luuli jo papin sille tielleen jäävän, kun kuuli Hukkaisen jousen jänteen ehtimiseen helähtävän. Kun pappi ilmestyi venheelle, virkahti Tahvanainen:
— Kah, taidat ollakin taitavampi taikoja kuin Hukkainen, koskapa hänen nuolensakaan eivät osuneet.
— En ole mikään taikoja. Liikun väellä väkevän Jumalan.
Kun Tahvanainen näki, että kirkon mieheen eivät Hukkaisen nuolet osuneet, ei hän enää hoputtanut kalojakaan jättämään rannalle, vaan alkoi soutaa voimainsa takaa. Pelko ahdisti vielä kuitenkin hänen mieltään Hukkaisen uhkailusta, mutta hengen mies sai hänet vähitellen rauhottumaan.
Kesän ja vielä syksynkin säilyi Hukkainen korvessaan lain kouralta, mutta ensimmäisten lumien tultua lähti muutamia asemiehiä noutamaan Hukkaista linnastaan ja pian istuikin mies kirkon jalkapuussa. Kärsittyään tämän rangaistuksen, sai mies lähteä vielä Turkuun kirkon päämiehen määräämää rangaistusta niskoittelustaan kärsimään ja ainakin näennäisesti nöyränä miehenä palasi Hukkainen tältä matkaltaan.
Hannu Krankka.
Vienan karjalaiset tekivät tuontuostakin ryöstöretkiä pohjanmaalle, aina Limingan rannikkolakeudelle asti ja nämä taas väliin vuorostaan vastasivat samalla mitalla näihin karjalaisten retkiin. Halki vuosisatojen jatkuivat vainoretket ja vielä kuudennellatoista vuosisadalla niitä tehtiin silloin tällöin.
Pohjalaiset kuitenkin kyllästyivät ensiksi näihin retkiin ja asettivat rajavartioston, jonka tuli ainoastaan häätää päälle tuleva vihollinen takaisin kotikylilleen. Tällaisen rajavartioston päällikkönä oli Hannu Krankan isä, Erkki Krankka 1560-luvun lopulla, jolloin Krankan Hannu syntyi.