— Kuulehan, äijä, virkkoi Yrjö muutamalle kepin varassa lyykkäävälle miehelle, jonka tapasi Napaturun kadulla. — Mistä täällä salolaisille suolaa annetaan?
— Häh? suolaako? Ei sitä ole liioin itsellämmekään, sitten kun ryssän upseerit veivät suolakauppiaamme varaston kuitiksi. Uudestakaupungista sitä on haettu ja sieltä kuuluu saavan vaikka leivisköittäin, kellä äyrityisiä on.
— Vai saa sieltä, virkahti Yrjö ja käänsi heti suksensa, lähteäkseen kaupungista. — Hyvästi sitten, köyhä Turku. Enpä toista kertaa hiihtäne tänne enää suolan hakuun.
* * * * *
Kolmisen viikkoa myöhemmin palasi Yrjö matkaltaan ja laski täysinäisen suolakontin Louhivaaran pirtin penkille. Tuomas perheineen ihastui kuin suuresta saaliista ainakin.
— Saitpas sittenkin suolaa. Nythän ei enää hätää mitään. Pankaa sauna lämpiämään Yrjölle ja saattakaa sanaa naapureille, että saavat tuopin suolaa hiukaansa, puheli Tuomas hyvillään ja jatkoi vilkkaasti samaan menoon:
— Täytyyhän naapureitaan auttaa minkä vain voi. Mielellään tulevat tupaasi nostamaan, Yrjö, kun tässä autoit meitä yhteisesti. Täytyy vain jokaisen alottaa juurevasti elämäänsä, niinkuin alusta ainakin. Kyllä siitä vielä hyvä tulee.
— Niin, alusta kai sitä saamme taas aloittaa, vaikka emme tiedä, miten kauan rauha säilyy ja kotimme vihollisen hävitykseltä, virkkoi Yrjökin.