— Voihan se käydä niinkin. Kaarle-kuningasta me saamme tästä häviöstä kiittää. Omat miehemme ovat saaneet olla vierailla mailla taistelemassa ja oman maamme kuningas jätti vihollisen jalkoihin.
— Talo pitäisi minunkin jälleen panna kuntoon, mutta eikö tuo jääne, virkkoi Yrjö hetken kuluttua.
— Ettäkö jättäisit talosi siihen, kun nyt rauha on vihdoinkin tullut, sanoi Tuomas. — Ei se vetele. Kevään tullen autan sinua talosi rakentamisessa ja siitä palkkioksi saisit nyt lähteä Turkuun, suolaa hakemaan. Saimme sitä äsken viisi ruokalusikallista muutamalta kaupungissa kävijältä, mutta nyt on enää puolet jälellä. Sitä tarvitset itsekin ja noilla sinun hartioillasi ei viidenkään leiviskän kontti paljoa paina. Lähde siis matkalle ja parin, kolmen viikon perästä olet jo takaisin.
Jos oli saloilla leipä vähissä, niin suolasta oli sitä suurempi puutos. Mitä vähän satuttiin saamaan, säilytettiin kuin kultaa, mutta se kului kuitenkin. Tämä äsken saatu vähäinen määrä oli Louhivaarastakin lopussa eikä ollut ajattelemista kevätkalaankaan ilman suolaa.
— Samapa se, vaikka lähdenkin, virkkoi Yrjö. — Eipä näillä talvisilla päivillä ole väliä, miten nämä saa kulumaan.
Kookas tuohikontti selässä lähtee Yrjö Pietarinpoika hiihtelemään etelää kohti. Tuomaan emäntä on laittanut riittävästi evästä konttiin ja pohjimmaiseksi riepuun käärityt äyrityiset, joilla suolat oli ostettava.
Hiihtäessään asuttujen seutujen ja kirkonkylien ohitse, kohtaa salonkävijää sama hävityksen surkeus kaikkialla. Toisissa talot kokonaan porona, muutamissa katot palaneina ja seinät hiiltyneinä ja harvoissa vain asukkaat toivottomina ja alakuloisina rakentelemassa jälleen kuntoon asumuksiaan.
Viikon päivät hiihdeltyään, näkee Yrjö Tuomaanpoika tuomiokirkon tornin metsäniemekkeen takaa, ja tietää nyt olevansa perillä. Tultuaan kaupunkiin, josta hävityksen jäljet eivät vielä ole ehtineet peittyä, etsii Yrjö muutaman tuttavansa kauppaporvarin taloa, mutta löytää vain hiiltyneet rauniot. Pienissä kivipuodeissa, joissa ennen Turun loistoajoilla käytiin niin vilkasta kauppaa, olivat luukut suljettuina. Yrjö koetti tiedustella muutamilta harvoilta kujasilla liikkuvilta, missä Turun suolaporvarit nyt majailivat.
— Ei täällä mitään suolaporvaria ole sen jälkeen, kun venäläiset puhdistivat tarpeisiinsa Kivi-Matin suola-aitan.. Ei kukaan uskalla ryhtyä suolakauppaan koirankuonolaisten takia, selitti muuan mies Yrjölle ja pujahti kuin arka otus loukkoonsa.
Yrjö Pietarinpoika tuskitteli turhaa matkaansa. Olipa Turku tosiaankin tullut köyhäksi, kun ei suolakouraa saanut salonkävijä täältä konttiinsa. Mikä neuvoksi? Tyhjiltään ei olisi käynyt lähteminen paluumatkalle. Louhivaaran emännän suolattomat eväät hiukoivat miehisen miehen sydänalaa. Olisi saanut edes kourankaan suolaa hiukovaan nälkäänsä.