— Vielähän olet hengissä pysynyt, sanoo Louhivaaran Tuomas tupaan astuvalle Yrjölle.
— Vieläpä tuota sinäkin näyt olevan. Ja perheesikin on taitanut säilyä viholliselta.
— Sattui kuin vahingossa säilymään. Naiset sattuivat olemaan palohalmeella leikkaamassa, kun vihollisparvi kylällä liikkui ja joku oli käynyt tässäkin nuuskimassa, olisiko mitään ryöstettävää. Lienee näyttänyt tämä asumus ryssästä liian vähäiseltä, kun jätti rauhaan ja j rauhassa tässä sitten olemme saaneet ollakin.
Naurishuttu kiehua porisi Louhivaaran tuvan liedellä ja kohta alkoi emäntä täytellä vateja ja kantaa niitä pöytään.
Viimekesänä oli ollut Tuomaalla valtavia naurishalmeita ja nyt oli hänellä varaa auttaa hätääntyneitä naapureitaankin nauriilla. Olipa ruis- ja ohrahuhtakin auttanut niin, että niistäkin vähän liikeni siemenviljaksi naapureille ja vähän leipäavuksikin.
— Minulta meni kaikki, virkkoi Yrjö raskaasti huoahtaen. — Jos olisi kaikki muu mennytkin, mutta kun meni sisko ja veli.
— Monelta ne ovat menneet. Rajantakainen on aina harjoittanut naisenryöstöä, mutta nyt niitä on raahattu laumottain näinä surkeina vainon vuosina. Palannevatko sitten enää milloinkaan kotiperukoilleen.
Tuomas kehoitti Yrjöäkin aterialle:
— Tulehan suurukselle. Ei se elämä suremalla parane. Täytyy vain yrittää jokaisen alusta.
— Kunnes on saatu kaikki jälleen rakennetuksi ja taas tulee vihollinen hävittämään.