Metsoisen pihamaalla seisoi aseistettu miesparvi, valmiina lähtemään huoveja takaa-ajamaan ja kostamaan tavattuaan heidät. Miesjoukon olivat Metsoisen pojat yön kuluessa hiihtäneet kylistä kokoon ja joukon johtajaksi lähti Maunu, joka vielä kääntyi porstuan ovella seisovaa tyttöä hyvästelemään.
— Ethän mene, kun oikein kauniisti pyydän. Huovit siellä pääsi halkaisevat, pyyteli Riitta Maunun olkapäähän päänsä painaen. — Älä mene… tuho sinulle siellä tulee…
— Ole huoleti. Ennen iltaa olen jo luonasi, ja Maunu potkaisi suksilleen. — — —
Kovin oli Skytte raivonnut, saatuaan tietää, että tyttö oli häneltä haettu pois. Ylöttären hän olisi raivoissaan nuijinut, jollei nimismies, Leinonen, sattunut tulemaan kotiinsa, ja hänpä varoitteli huovipäällikköä kostoa niskaansa hakemasta ja uudelleen Metsoisen taloon menemästä.
— Parasta kun suoriudut taipaleelle. Minä en heidän kostonhaluaan voi hillitä.
— Sinäkö minua käsket lähtemään, karjasi Skytte.
— Saat lähteä tai olla lähtemättä. Päätäsi suojellakseni tässä vaan niin puhun.
— Samapa se, jos lähdenkin. Tulen kohta suuremmalla joukolla uudelleen.
Ja Skytte hyppäsi ratsunsa selkään ja parin muun huovin kanssa lasketti menemään, käskien toisten huovien tulla jälestä kun joutuvat.
Mutta he eivät päässeetkään lähtemään. Maunu saapui miehineen Leinosen pihaan kohta, kun Skytte tovereineen oli lähtenyt. Huovit sidottiin lyhyen vastarinnan jälkeen ja miehissä päätettiin, mitä heille olisi tehtävä. Metsoisen vanhin poika Mikko, johon kovimmin oli koskenut isänsä kuolema, keksi keinon, joka pantiin heti täytäntöön.