Mies pakenee huoneisiin, jotka kolkosti kumajavat. Huonekalut on kaikki viety ulos, missä nimismiehen ääni kuuluu: »kymmenen markkaa, ensimäinen… toinen… ja kolmas kerta.»
Mies katselee ikkunasta. Hän jaksaa katsella, vaikka ei ole uskonut voivansa. Hän on edeltäpäin pelännyt huutokauppapäivää kuin kuolemaa, ja vielä enemmän, mutta nyt on hän herpautunut. Jännitys on lauennut. Hän saattaa melkein rauhallisena katsella hävitystä, tuntien vain sanatonta katkeruutta.
— Tämä on kauheata! Eikö voisi mitään pelastaa, edes talon perhemuistoja, hopea-astioita.
— Vaikene vaimo! Antaa hurttain saada, mitä haluavat. Sinä tahtoisit pelastaa hopeitasi, minä pelastaisin eläimiä, jos voisin, mutta minä en voi.
— Kaikki menee siis.
— Kaikki…? Jäähän maa ja metsät, kartano… — Jos nuo riittävät, mitä myydään, mutta jos eivät, niin…
Salamana välähtää miehen aivoissa ajatus:
— Ne eivät voisi riittää, ja silloin…
Häntä värisyttää, hän ei voi ajatella loppuun. Tuskan hiki nousee ruumiista ja kädet vapisevat.
— Kuuletko, ne menevät monta vertaa alle arvonsa. Tuo mies lyö liian nopeaan.