— Sosialistit ja kommunistit, mitä lahkoja ja luokkia heissä lieneekin, näkevät suojeluskunnissa luokkapuoluevartioston ja vaativat niitä hajoitettaviksi, vaikka heidän oikeastaan pitäisi olla siinä puuhassa mukana.
— Mutta eiväthän he sitä voi, yhteiskuntaolojen tällään ollessa, sanoi Tuomas. — Luokkavastakohdat ovat vielä liian suuret. Toiset saavat tehdä työtä nääntyäkseen toisten laiskotellessa ja viettäessä loisteliasta elämää. Minun näköpiirissäni kangastelee yhteiskunta, jossa jokaisen täytyy tehdä tuottavaa työtä, etupäässä maatyötä, ja jokaisen puolustaa sitä yhteiskuntaa ulkonaisilta vaaroilta.
Eerikkilä vaikeni. Naapuri taisi olla oikeassa. Ehkäpä kommunistiset haaveet johtuivatkin puutteesta ja nälästä, yhtämittaisesta raskaasta työstä ja valistuksen puutteesta.
Tuomas meni tupaan ja hänkin nousi lähteäkseen.
Ovella piti vielä kääntyä ja katsoa ympärilleen. Omituisen kodikas ja viihtyisä henki oli talossa.
Heillä Eerikkilässä oli hienosti laitetut huoneet, tapetit seinillä ja topatut huonekalut, mutta sittenkin niin ahdasta ja ummehtunutta. Lapsetkin porasivat aina.
Täällä näkyi pitävän tuvassa liikkua hiljaa ja puhua matalalla äänellä. Tuoleissa ei ollut toppauksia, ja seinissä hohti punertava honka, mutta silti oli niinkuin jossakin pappilassa.
— Käykäähän talossa, kehoitteli Eerikkilä emäntää hyvästellessään.
— Eipä sitä jää aikaa, sanoi tämä. — Jos puoli päivää on poissa, niin pari päivää saa parsia jälkiä.
Sitä mietti Eerikkilä mennessään ja sitäkin, että hänelle oli taitanut sattua huono akka-onni. Kirkonkylästä oli tuonut sellaisen hetalehempukan. No, lihoihan se ja paisui ja oli ainakin yhdessä asiassa hanakka. Palkkanainen hoiti heillä kuitenkin taloutta, ja se ei ennustanut hyvää. Vaimo haaksi, vaimo hauta, sanottiin, ja hän uskoi sen täydellisesti. Hänen vaimonsa purjeissa ei ollut ainakaan tuulta.