Tuomas tuli ovelle.
— Saadaan ne riihet puitua itsekin, jos niiksi tulee. Saa minun puolestani olla vaikkapa riihen takana.
Ei vastusteltu, mutta huulet venyivät pitkiksi. Ei ainoankaan kasvoilla näkynyt työn tuottamaa iloa.
Sitä ei yleensä viime aikoina saanut nähdäkään palkkatyöväen joukossa. Heistä useimmat luulivat varmaankin hyödyttävänsä työnantajaa suuressa määrin.
Työtä tehtiin kaavamaisesti ja venyvällä naamalla.
Mihin tuloksiin tässä oikein päästäisiin tämän maatyöväen kanssa, mietti Tuomas. Oli päästy työveroa maksavien torpparien ikäväksi käyneestä kysymyksestä. Heillä oli jo melkein kaikilla kontunsa ominaan, ja osa mäkitupalaisiakin sai jo kaipaamaansa omaa maata, mutta jäljellä oli vielä yksi osa, tämä maatyöväen irtolaisjoukko, päivätyöläiset ja vanhemmat renkimiehet. Mitä heidän kanssaan olisi tehtävä? Heistä olivat tehdassosialistit luulleet saavansa hyvän apajan ja varman kannattajajoukon, mutta tällä hetkellä oli Tuomas varma siitä, että jos vaalit tulisivat, ei ainoakaan heistä vetäisi viivaansa sosialisteille.
Ei yksikään. Maaseudun työväki ei luottanut enää sosialisteihin pennin edestä.
Ei liioin muihinkaan puolueryhmiin, ellei vain kommunisteihin, joihin maaseuduilla lukeutuivat vastahakoisimmat ainekset.
Moni vanhempi mies kiroili katkerasti sosialisteja, joilta oli ikänsä odottanut jotain hyötyä ja parannusta oloihinsa, mutta ei mitään saanut.
Tuomas hymähteli siinä olkipinoa tarkastellessaan.