Mutta valtiolla ei kai ollut varoja tällaiseen.
Miksi ei kouraistu koroillaeläjäin ja yksityisten liikemiesten kukkaroa vähän syvemmältä?
Olisi pitänyt sellaisten pussiin pistää nyrkki pohjaan asti, että saisivat opetella työntekoa. Tietäisivät, miltä maistuu leipä, kun se on saatu puristamalla lapion ja lantatalikon vartta.
Sanottiin, että nyt kouraistaan, mutta sitä hän, Tuomas Kokko, ei usko. Ruumiillisesta työstään elävä se on sittenkin, joka saa raskaimman painon kantaa, ja heistä pikkuviljelijät kaikista eniten.
* * * * *
Kirkonkylä lähestyi. Tuomas tunsi outoa painostusta.
— Niinhän minä olen kuin metsän asukas tai rikollinen, jota viedään tutkittavaksi ja tuomittavaksi, hymähti hän ajatuksissaan, mutta ei saanut mieltään nousemaan reippaaksi.
Siinä oli kirkonkylä kirkkoineen, pappiloineen ja herrastaloineen. Tämä oli olevinaan seutukuntansa sivistyskeskus, siunauksen tuoja, mutta täältä lähtivät ne imusuonet — toiset kaupungeista — jotka veivät suuren osan saloeläjän leivästä.
Kirkkokin siinä oli kuin jättiläishirviö, joka uhkasi ja painosti, ja pappila vaani jokaista salolta-tulijaa silmillään.
Niille piti pelloistaan kylvää monta sarkaa, ja jos kato kävi, niin antaa viimeinenkin jyvä.