— Ja sinä istut heille seuraa pitämässä, ilvehti Alina ja nauroi niin että tupa helisi. — Mikä siinä lienee, että nykyinen kirkkouskonto alkaa tympäistä, jatkoi hän vakavampana. — Voihan ihminen palvella jumalaansa kotonaan ja metsässä.
— Niin, voisihan kirkkokin olla, muodon vuoksi, mutta nykyään se on kaivellut kukkaroa liian syvältä. Koulut ja sivistyslaitokset tarvitsisivat nekin varat paljoa paremmin. Se on minun ja ehkäpä monen muunkin ehdoton vakaumus.
— No, nythän meillä on siinä suhteessa vapaus. Mitä luulet sen vaikuttavan?
— Kieltämättä hyvää. Uskonnotkin pääsevät muuttumaan vapaiksi ja kasvattaviksi, sanoi Tuomas.
Nousi ja vaihtoi puhtaamman takin ylleen.
— Minne aiot? kysyi Alina.
— Käyn Eerikkilässä, jos suostuisi ottamaan kinkerien pidon, että vapautuisimme siitäkin puuhasta, josta koituu taas muutamien satojen menoerä.
— Parasta kun ensin puhut emännälle, neuvoi Alina. — Myrtynyt se on Eerikkiläinenkin korkeista kirkollismaksuista. Sanoisit vaikka niin, että minä en heitä jaksaisi passata ja palvella, kun muutakin työtä on paljon.
Eerikkilän isäntä ei kajonnut koko asiaan.
— Kärsi vain nahoissasi vuorosi mukaan, pilaili Tuomaalle. — Sinulta en kehtaisi siitä liioin maksuakaan kantaa, ja keväinen työpäivä menee piloille.