Tuomas katsoi ja ihmetteli. Kallen käsissä ei ollut ennen kirves niin sukkelasti liikkunut.
12.
Lukukinkerit on määrätty Savilahteen täksi talveksi, ja ne ovat jääneet pitämättä huhtikuuhun. Kinkereitä ei ole Tuomas enää muistanutkaan työssä tanatessaan aamusta iltaan ja mietiskellessään yhteiskuntaelämän sekavaa vyyhteä.
Muutamia päiviä oli enää lukusiin, kun Alina siitä hänelle huomautti.
— Vieläkö sekin päivien hukka ja menoerä, kiivasteli Tuomas. — Ihme, että tämäkin tapa on vielä olemassa. Niinkuin siitä kukaan hyötyisi.
— En minäkään välittäisi koko puuhasta, sanoi Alina. — Kiertävät kuin mitkäkin köyhät pitäjällä syömässä.
— Ja työajan menetys kymmenissä kylissä. Kinkeripäivänä seisovat työt joka talossa. Ei mikään uskontoasia eikä hartaushetken ikävä sinne ketään houkuta. Ukot turisemaan hevosistaan ja akat lehmistään. Mitä tässä nyt sitten niiden lukusien kanssa tehdään?
Tuomas istui myrtyneenä penkillä ja äkäili piipulleen, joka ei palanut.
— Auttaneeko siinä mikään muu kuin laittaa vain papille ja lukkarille rasvaiset ruoat ja vehnäskahvit, sanoi Alina.
— Vai vielä vehnäset. Tuhantinen meni meiltäkin pappien saatavista.
Mikä tuon piipun pirun sisässä on, kun ei pala.