— Mitenkä se olisi saanut niin salaa hautansa laitetuksi?
Tuomaskin sattuu tulemaan siihen, kun miehet ovat lähdössä sauhuttajaa katsomaan.
— Otahan, Taave, kirves mukaan, sanoo Tuomas, jolla on omat aavistuksensa savuista. — Satutaan vaikka karhunpesä löytämään, jatkaa.
— Ahaa, nyt ollaan perillä, virkkaa Otto.
— Varustetaanpa seipäät kanss’, jurahtaa Heikki.
— Ettäköhän olisivat viinakokit uskaltaneet meidän maille, arvelee Taave ja rouhaisee koivuisen kangen kirveellään. — Tuolla kun minä voitelen…
Mitäs muuta kuin kirkas ja makea tippumassa parhaillaan. Kaksi pataa suuren korpikuusen juurella. Isoja saaveja ja jauhosäkkejä, ja niiden takana piileksimässä tehtävään jo ennenkin epäillyt partaniekat.
Pakoon lähtivät, tulijain joukossa Tuomaan nähtyään.
Taaven kanki alkoi heilahdella. Sitä säesteli Oton kirvespohja. Rankit ja viinat levisivät kanervikkoon.
— Kato, Komulaisen astioita, perhana. Tuoss’ on pohjassa nimimerkit.