Savilahteen tulee muutamana päivänä Harjun, naapuritalon isäntä hätäisenä ja hoputtaa Tuomasta mukaansa huutokauppaan, jota nimismies on tullut pitämään.
Lintuusi, perkele, on siellä taas, ja eläimet menevät polkuhintaan. Ei ole ketään muita huutajia.
— Minkä minä heille voin. Jättää vielä minulle, ja hiisikö meidät sitten perii, sanoi Tuomas, mutta lähti kuitenkin.
— Jokos isäntä nyt lehmiä huutaa, vaikka talvella möi itsekin? sanoo lihakauppias ja iskeä räpyttelee nimismiehelle vetisiä silmiään.
— Vaikkapa jonkun huutaisi, sanoo Tuomas.
— Hyvä on, minä en kilpaile, sanoo Linruusi naama ilkeässä kureessa. — Lähden tästä toiseen huutokauppatilaisuuteen. Nyt ei rahoja niin justiin tiputella.
Linruusi lyö povelleen ja lähtee talosta. Pihaveräjällä sanoo vielä mennessään:
— Kyllä sitä maanjussit olivat kukkona tunkiolla, mutta nyt on jo toinen ääni kellossa. Antaa kaupunkilaisten saada halpaa lihaa.
— Helvetti, kiroaa jo nimismieskin. — Jollei se häviä minun jäljistäni, niin minä ammun sen.
Huutokauppa jäi pitämättä.