— Syöksyyn! — Ylös, mars, mars!
Riston äänessä oli kuin malmin kaikua. Kuulat vinkuivat, mutta yksikään ei sattunut syvemmälle. Oli niinkuin kuolema olisi pelännyt tätä urheata joukkoa, joka mistään välittämättä syöksyi eteenpäin.
Ristolta olivat kuulat repineet vaatteet riekaleiksi, niin että paljas iho paistoi muutamin paikoin. Kyynärpäästä, jossa riippui revennyt hiha, kihosi verta ja korvalehdeltä se juoksi pienenä juovana kaulalle.
Miehet makasivat taas ampuen. Punaryssät olivat avanneet sivustoilta tulen tuhotakseen tämän pienen joukon, joka pelottavasti harvensi heidän rivejään.
— Miksi helvetissä ne eivät tuo meille lisäpatruunia! On tämäkin järjestystä, kiroili Ville. Patruunat olivat loppumassa. Mikä sitten auttaisi, jos heidän tulensa hetkiseksikin heikkenisi?
Tätä hän kysyi Ristoltakin.
— Onhan meillä pistimet. Kuulehan Ville, jatkoi hän hetken perästä, jos minä kaadun ja sinä jäät niin… viethän terveisiä Elinalle… ja kotiin… ja tämän tästä…
Risto pisti Villen käteen pienen käärön. Siinä oli rintasolki, joka oli jäänyt Elinalle antamatta, kun ei ollut tilaisuutta siihen.
— Mutta… jos minä…
— Katso, minä olen pahemmin vaarassa, kun olen etumaisena, sanoi Risto.