Veri punasi jo hänen poskeaan, josta kuula oli vienyt pienen palan.
Patruunat loppuivat ja vastaisella puolella kiihtyi tuli. Uusia ei kuulunut. Kukaan ei kai uskaltanut lähteä niitä aukean kentän yli tuomaan.
Risto komensi ottamaan pistimet esille. Oli tehtävä viimeinen rynnäkkö.
Joukko, jonka vaatteet kuulat olivat kyntäneet repaleiksi, oli valmiina.
— Syöksyyn, — ylös pojat!
Matka oli jo puolessa, kun miehistä pari horjahti ja jäi jälkeen. Näkyi jo läheltä kiivaasti ampuvat ryssät. Miehet nostivat huudon ja tuli vaikeni. Ryssät pakenivat, jättäen jälkeensä kiväärinsä ja ampumavaransa.
Risto tunsi kyljessään kipua. Siihen oli kai sattunut, koskapa paita ja takki olivat veressä.
Tuntui niin omituiselta, niinkuin olisi ollut lauantai-ilta ja hän siellä kaukana kotona.
Risto laski kiväärinsä puuta vasten ja laskeutui sammaleisen kiven nojaan lepäämään.
Jälkijoukkoja saapui ja lisää ampumatarpeita. Niitä ei enää tarvittu.
Jälkijoukot saivat edetä ja kaartua kahdeksi siiveksi sivustoille.
Heikossa kuun valossa sitoivat miehet vähäisiä haavojaan. Äsken haavoittuneetkin olivat itse sitoneet haavansa ja tulleet paikalle. Risto oli pahimmin haavoittunut ja nojasi väsyneenä kiveen. Toverit eivät nähtävästi tietäneet, miten hänen asiansa olivat.